Tämän alkoholipaaston myötä tulee tottakai kiinnitettyä enemmän huomiota niihin hetkiin, joissa alkoholia kulutetaan. Blogin mielenkiintoisuuden kannalta ei ole ehkä niin hyvä asia, että niitä hetkiä on minun elämässäni melko vähän jo valmiiksi. Erityisesti kunnon dokaussessioita ei ole viimeiseen kuukauteen ollut, ja ryhdyinkin jo miettimään, että voiko tänne mistään kirjoittaa.
Melkein joka viikko tulee kuitenkin käytyä jossain, missä normaalisti tulisi otettua se kuuluisa Yksi. Oli se sitten kotona kämppiksen kanssa lasi viiniä samalla kun katsotaan leffaa, tai baarissa jonkun kaverin keikalla, tiedän hyvin että silloin tulisi otettua juuri sen lasillisen verran.
Nyt voin ja aionkin puhua vain omasta puolestani. Jotkut toki ottavat sen yhden jo ihan sen takia, että se maistuu hyvältä. Laatuviini tai laatuolut, nam nam. Mutta että tuoppi Lapin Kultaa hanasta à 5 euroa pelkän maun takia? Enpä tiedä. En itse ole koskaan kuulunut niihin, jotka fiilistelevät alkoholivirvokkeiden makua. Toki hyvä viini on hyvää, ja joskus Englannissa törmännyt sellaiseen luomusiideriin, että oksat pois. Kuitenkin, saita kun olen ja tilaan sen viiden euron viinilasillisen täällä Suomessa, en selvästi ole hakemassa mitään makuelämystä. Miksi sitten edes tilaisin sen juoman, kun ei siitä yhdestä humallukaan. Korkeintaan alkaa väsyttää hieman lisää.
Alaikäisenä alkoholin nauttiminen oli varsinainen prosessi. Piti kauan etukäteen järjestää joku hankkimaan juomat, jotka sitten nautittiin jossain turvallisessa paikassa kaukana vanhempien tarkkailun alta. Prosenttipitoinen neste oli arvokasta, kun sitä ei noin vaan saanut, ja paskempaakin litkua tuli juotua. Sitten täytettiin kahdeksantoista, ja sokerisiideriä sai kaupasta ihan itse. Kuukausirahoilla ei vielä ihan ravattu baareissa joka ilta (ja kaikki hyvät baarit oli muutenkin k-20), mutta alkoholin reaaliarvo laski huomattavasti, kun sitä sai itse hankittua. Sitten täytettiin 20, mentiin opiskelemaan (vieläpä TKK:lla) ja käytiin viihteellä Kelan rahoilla. Vaikka minusta ei koskaan tullutkaan mitään klubihutsua, Teekkariphuksina tuli käytyä jos jonkin moisissa riennoissa. Alkoholia sai juuri niin paljon kuin kehtasi ostaa.
Kun jossain vaiheessa niin sanotusta ördäämisestä oli saanut tarpeekseen, ja muutenkin vaihdoin maisemaa, ryhdyin itsekin harrastamaan tätä kuuluisaa Yhtä. Ikään kuin koko aikuisen elämäni auktoriteetti kiteytyisi siihen tosiasiaan, että voin baarissa tilata lasin viiniä – asia, jota en neljä vuotta sitten voinut tehdä, tai johon kaksi vuotta sitten olin liian epäkypsä. Tilaan sitä alkoholia, koska ollaan baarissa ja minulla on siihen oikeus ja varaa. Ei kuitenkaan ole varaa ostaa sitä luomusiideriä, eikä täällä tarjoilla edes semi-OK viinejä, niin litkitään tätä Somersbytä sitten. Ihan vaan siksi koska voidaan.
Ja nyt kun en tilaa muuta kuin vettä, tuntuu se vähän orvolta. Kuin luopuisin jostain oikeudesta olla itsenäinen aikuinen. Tai kuin jäisin jonkun kerhon ulkopuolelle.
Tämä on tietysti minun näkemykseni, enkä väitä että yhden juominen on typerää tai turhaa, jos nestettä juodaan muustakin syystä kuin sen sisältämät prosentit. Omalla kohdallani vain kyseenalaistan motiivit tuhlata kymmeniä euroja kuukaudessa juomiin, jotka A) eivät maistu hyvältä ja B) eivät saa minua sen paremmalle tuulelle.
Säästetyt kustannukset sitten viimepostauksen, n. 20e
